Eläin vahtina sunnuntai

Sunnuntai maanantai välinen postaus jakaantuu kahdeksi, koska illan aika ei riitä molemmista päivistä kirjoittamiseen. Maanantain postaus tulee viikon loppu puolella ja sitä en suosittele herkimpien lukemaan.

Sunnuntaina mun aamu alkoi puoli yhdeksältä kirkossa pikkusten konfirmaatiolla ja siitä Mäntsälän kotipizzaan isosten ja ohjaajien kanssa syömään. Matka jatkui muutamaan paikkaan laulamaan, jonka jälkeen poikaystäväni Vesa tuli hakemaan mut kesken laulu kierrosta, että päästiin ajoissa tallille.  Kannettiin ensimmäisenä mun kassit sisälle ja odoteltiin hetki sateen loppumista. Aloin vaihtamaan juhlamekkoa ja korkkareita jalasta ratsastusvaatteisiin ja pian välähtikin, että kypärä ja hanskat oli reilu viikko sitten jätetty laitumelle. Ei muuta kun hakemaan.

Matkalla laitumelle Hugo liittyi seuraan ja auttoi mua tavaroiden kannossa, jotta pystyin hakea Valden samalla matkalla puomille hoidettavaksi.Valden kanssa hoito sujui hyvin niin kuin aina ja pompin jo etupihan puomilla selkään. Hugo nappasi kameran matkaan ja käveltiin kolmin kentälle. Vesa napsi meistä kuvia kun humputeltiin Valden kanssa menemään.

Aloiteltiin alkuun ihan vain pitkällä ohjalla uraa pitkin molempiin suuntiin useamman kierroksen verran. Hiljattain aloin keräämään ohjaa tuntumalle ja ottamaan rentoa ravia molempiin suuntiin pääty-ympyröiden kanssa uraa seuraten. Valde tuntui olevan vähän jäykkä tai sitten en vain saanut sitä ratsastettua rennoksi kovin nopeasti. Lisäsin siirtymiset käyntiin pitkille sivuille ja toiseen päätyyn tein voltin käynnissä.

Kun Valde oli vähän vertynyt kyljistään ja alkoi liikkua hitusen paremmin otettiin parit pohkeenväistöt käynnissä ja sitten ravissa, koska ravissa se on jostain syystä mulle yleensä helpompaa. Tosin Valden kanssa ei mennyt väistöt ihan putkeen enkä tiedä ymmärskö se ihan mikä oli homman nimi, mutta yritti se ainakin ja muutama askel saatiinkin.

Tein vielä hetken harjoitusravissa töitä tai toisin sanoen töitä itseni kanssa, jotta sain jonkun näköisen istunnan kaivettua esiin. Olen yllättävän tyytyväinen, että sain edes tuon näköisen istunnan vielä itsestäni kaiveltua. Seuraavana päivänä kyllä vatsalihakset kiitti vaikka Valden ravi onkin kohtuu kiva istua enemmän koottunakin. Ehkä kuitenkin kaivellussa asennossa pysyminen vaati eniten kovaa aivotyöskentelyä ja siihen asennoitumista "ennen kuin ei hyvältä tunnu en lopeta".

Vähän erikoinen tarkennus tässä kuvassa? Pistetään silti kun ainoa laukka kuva!

Loppuun otin molempiin suuntiin kentällä kierroksen laukkaa ja annoin ruunan Hugon käsiin. Siirryin itse laukkojen aikana haetun Donskin luo. Hugo otti muutamat ravit Valden kanssa ja käveli loppu käynnit sillä välin kun hoidin ja varustin Donskin. 

Nousin Donskin selkään ja Hugo lähti purkamaan Valden. Aloitin Donskin kanssa samalla tavalla kuin Valden, mutta pohkeenväistöt jätin pois ja tilalle otin puomit. Tultiin puomeja alkuun käynnissä ja Donsille tuntui olevan ylitsepääsemätön idea, että puomin yli voisi ihan vain kävellä. Muutaman toiston jälkeen käynnissä mentiin jo kiltisti ilman ylimääräistä pomppua, joten kokeiltiin samaa ravissa. 

Ravissa ongelma oli taas sama, joten päädyin soveltamaan mielessäni "Jos laitan useamman ravi puomin peräjälkeen Donski ei voi hypätä niistä jokaista". Ja niin siinä kävikin. Ensin neiti yritti tomerasti hypätä jokaisen yli ja pidätteiden ja muutenkin yhtälön mahdottomuuden ansiosta parin toiston jälkeen työ oli enään saada askeleet sovitettua ja ravin tempo säilymään tasaisena.

Puomeissa siihen pisteeseen päästyämme, että olin tyytyväinen lähdettiin ottamaan laukat tielle. Matka tössäsikin nopeasti kun huomasin, että yksi meidän kanoista ja kaksi tipua oli keskellä tietä. Huusin Hugon ja Vesan paikalle houkuttelemaan kanaset takaisin tarhaansa. Nostin laukan riittävän matkan päässä kanasta ja tipuista, jotten niitä säikyttänyt. Pitkään ei keretty laukata kun otin Donskin jo raviin, koska mietin koko ajan kanaa ja tipuja tiellä. Otin loppu ravit ja riittävän reilun mittaiset loppu käynnit ja palasin tallille.

Hoidin Donskin pois ja vein takaisin laitumelle kaverieden seuraan. Siitä kipitinkin reippaasti Hugon ja Vesan luo kanalaan ja siitä mentiin yhdessä sisälle. Hetkeä myöhemmin Paula soitti ja Hugo varmisti, että kai tipuja oli kaksi eikä kolme, mutta kolmehan niitä oli. Eihän siinä muu auttanut kun lähteä yökkärissä juoksemaan aitaukseen vielä kertaalleen laskemaan tipujen määrä ja siitä vauhdilla tien puolelle etsimään kadonnutta tipua.

Ei mennyt montaakaan minuuttia kun Hugo näki ensin pienen pitkän eläimen livahtavan ohitsemme ja oletimme sen olevan kärppä. Niinpä käytiin laittamassa kana tipuineen pieneen pihattoon/koppiin ja siihen kunnon verkko viritys. Verkkoa viritellessä myös Vesa näki kärpän. Hetken päästä Vesa lähtikin kotiin ja me jäätiin Hugon kanssa sisälle istuskelemaan kun naapurin setä kurvasi pihaan muutaman loukun kanssa. Pistettiin loukkuihin nakit kun muutakaan ei kiireellä keksitty. Yhteis päätöksellä laitettiin loput kanat kanalaan yöksi ja ovi kiinni, jottei Kärppä pääsisi sinnekkään vierailemaan vaan jäisi loukkuun.

Mentiin nukkumaan ja...

Postaussarjan ensimmäinen osa

Nyt on ensimmäisen osan aika tätä postaussarjaa, koska kamerani jäi tallille ja eilisen kuvat on siellä, mutta halusin jotain saada tänne. Aloitetaan siis Hulinasta niin kuin ostikko kertoo.

Minulta kysytään usein "Mitä Hulina merkitsee sinulle?". Tämä yllä oleva kuva kiteyttää pitkälti tuntemukseni Hulinaa kohtaan. Hulina on minulle hyvin rakas ja on ollut tärkeä osa elämääni jo yli seitsemän vuotta. Hulinan kohdalla voin jopa sanoa tuntevani ponin paremmin kuin omat taskuni (niiden sisällöstä olen välillä hyvin hakoteillä). 

Meidän matka alkoi Hulinan ollessa kolme. Hulina oli hetken Uotilan ratsastuskoululla ja siirtyi sitten takaisin kotiin, jolloin meidän matkamme pääsi alkuun. Ensin kävin ratsastamassa Hulinaa vain silloin tällöin yllensä kerran viikkoon tai harvemmin. Käynnit lisääntyi siihen määrään mitä vanhempani suostui minua kuljettamaan. Ensimmäiset vuodet meillä oli oikeastaan vain opettelua ja selässä istumista. Hulina osaamattomana ja minä pienenä ja hyvin vähän osaavana olimme yhdessä yhtä kuin katastrofi(ainakin hermoille).

Hiljalleen aloin oppia kuinka Hulinalla ratsastetaan tai siis löysin jonkin asteisen kaasun, jarrun ja ratin. Vaihteet tosin vielä puuttui, Hulinahan ei kulje automaatilla. Aikaa kului ja vaihteetkin alkoi hiljattain toimia milloin paremmin ja milloin huonommin. Koska en edelleenkään päässyt tallille niin paljoa, että olisin saanut Hulinan liikutukset hoidettua yksin siirsi Paula Hulinan Mäntsälän ratsastuskouluun. Hulina ehti olla vain hetken tunneilla pomppimassa omiin suuntiinsa kun se jo onnistui saamaan patin kylkeensä, joka tarkoitti saikkua. Pian poni sitten haettiinkin takaisin kotiin.

Hiljattain käyntini lisääntyivät siihen pisteeseen, että en paljoa muuta tehnytkään kun ollut tallilla. Silloin minulla tuli Hulinaa kohtaan hirveä omistushalu ja ärsyynnyin kun joku muu teki sen kanssa jotain. Niinpä pyrin hoitamaan kaikki ratsastukset itse ja tekemään muutenkin ponin kanssa kaiken mahdollisen. Onneksi omistushaluni hellitti melko pian kun ymmärsin, että paikkani ponin elämässä ei ollut uhattu.

Minulla olisi ollut mahdollisuutena ratsastaa samalla Fraulaa ja Muffea, mutta en ollut niistä pahemmin kiinnostunut. Alettiin harjoittelemaan Hulinan kanssa vähän ahkerammin ja alettiin saavuttamaankin yhteistä ymmärrystä monenkin asian kohdalla, paitsi tietysti..

Hulina lähdössä yksin lenkille

Hulina katselee possuja

Hulina tutkii liikennettä

Hulina postia hakemassa

Siinä, että poni pysyisi aidoissa. Olihan aitojen toisella puolella Hulinasta paljon hauskempaa! Tämä oli pitkään ongelma, ponia sai aina haeskella ja vaikka mistä. Välillä se oli pihan portilla vastassa, lammastarhassa, tutkimassa possujen elämää, lähdössä yksin lenkille, leikkaamassa nurmikkoa, muuten vain seisomassa keskellä tietä tai tallustelmassa olohuoneessa. Ja ei tämä ei varmasti johtunut liian pienestä aitauksesta vaan ihan ponin omasta elämän menosta. Tämä tapa on jo onneksi kitkeytynyt pois vaikka se ihmetyttikin huvittavasti ohikulkijoita.

Sitten tietenkin tapahtui jokaisen nurmikon leikkuuseen joutuvan lapsen unelma. Päältä ajettava ruohonleikkuri oman mökin pihassa, eikun siis kesä poni. Kuvan taustalla on isäni sanat "Leikkaa kentän vierus nurmikko!". Teinhän minä työtä käskettyä, ehkä vähän eri toteutus tavalla kun isäni ajatteli. Kuukausi kului äkkiä ja oltiin taas opittu Hulinan kanssa lisää toisistamme. Niin ja sitä ei saa unohtaa, että äitini joka pelkää hevosia kuollakseen löytyi useamman kerran Hulinan tarhasta rapsuttelemasta tai heiniä ja herkkuja viemästä.

Oli koittanut aika viedä Hulina takaisin tallille ja jatkettiin harjoittelua ja omaa sähellystämme. Kokeitiin uusia asioita kuten uittoa ja Hulinasta paljastuikin oikea vesipeto! Muutamana kesänä uitettiin ja hypättiin Hulinan kanssa aika paljon, koska ne olivat meitä molempia kiinnostavia asioita. Ja ennen kuin joku ehtii edes ajatella niin ei ei vain hypätty ja uitettu vaan myös maastoiltiin, mentiin pelloilla ja sähellettiin kaikkea ylimääräistä. Tuona kesänä opin Hulinasta paljon varsinkin esteillä ja päästiin hyppäämään meille isoimpia ratoja minun vielä ollessa sopivissa mitoissa.

Tapahtui se hetki jota kukaan ei toivo kohdalleen. Yksi hevosista puri sormenpääni irti ja sormi amputoitiin. Niinpä en olisi saanut käyttää kättä vähään aikaan, mutta hevosista en suostunut pysymään erossa, joten tyydyin hetken aikaa luotto polleeni. Hulinan kanssa ei tarvinnut miettiä, että riskeeraisin sormeni pahasti, koska yhdellä kädellä ratsastus onnistui vaivattomasti.

Tietenkin Hulina oli mulle tuon tilanteen jälkeen iso tuki ja piti mut hevosten lähellä, ettei ollut mahdollisuutta niitä alkaa pelätä. Se olisi ollut vähän ikävää sen aikaisen oman hevoseni Lispin takia ja tietysti Hulinan, unohtamatta Allia.

Kehityttiin Hulinan kanssa jatkuvasti ja jonkun tyyppiset koulukiemuratkin alkoi sujua. Mulla oli samalla kaksi muutakin hevosta ratsastettavana, joten Hulinaa liikutin niin paljon kun kerkesin. Olin tallilla lähes päivittäin. Tein talli hommia, ratsastin ja vaan oleilin tallilla. Talli oli mulle kuin toinen koti.

Edellenkin niin kuin kaikilla, meillä on päiviä kun tuntuu, ettei mikään suju, poni ei liiku tai sillä on ihan muut mielessä kun mitä pyydän. Useamman kerran sieltä on alas tultu ja kerran sen verran ryminällä, että ranne murtui. Silti olen ilonen kaikista päivistä Hulinan kanssa. 

Sitten siirrytäänkin jo lähelle nykyaikaa. Lukio ja seurustelu alkoi ja karu totuus paljastui. Enään en ollut se pieni tallityttö vaan vastuu lisääntyi ja jostain oli tingittävä. Minun kohdallani se valitettavasti oli ratsastus. Kertani vähenivät kahteen kolmeen kertaa viikossa ja koeviikon lähestyessä saattoi olla helposti viikkokin ilman hevosia.

Vihdoin alkoi kesäloma ja mahdollisuus talleiluun lisääntyi, muttei paljoa. Talleilu on vaihdellut nytkin kahden ja kolmen kerran välillä ja eritoten Hulinan kohdalla ratsastukseni on vähentynyt. En koe olevani Hulinalle varsinaisesti iso, mutta en niin sopivakaan kuin ennen. Onneksi Hulinalla on nyt edes muutama talutusratsastelija minun lisäkseni.

Tietenkin se pitää muistaa, että Hulina on varsinainen linssilude! Siinä taisi olla meidän tarinamme jonkin laisilla mietteillä varustettuna. Oliko tämä sellainen postaus jota toivoitte vai toivotteko sen toteutuvan jotenkin muuten? Miten?